Väinö Leskinen

Väinö Leskinen
Väinä Leskinen vuonna 1964.
Sosiaaliministeri
Kekkosen III hallitus 26.11.1952–9.7.1953 Fagerholmin III hallitus 29.8.1958–13.1.1959
Sisäasiainministeri
Törngrenin hallitus 5.5.1954–20.10.1954 Kekkosen V hallitus 20.10.1954–30.9.1955
II kauppa- ja teollisuusministeri
Koiviston I hallitus 22.3.1968–14.5.1970
Ulkoasiainministeri
Auran hallitus 14.5.1970–15.7.1970 Karjalaisen II hallitus 15.7.1970–29.10.1971
Kansanedustaja
6.4.1945–21.7.1948, 21.7.1951–22.3.1970
Ryhmä/puolue	SDP
Vaalipiiri	Uusimaa, Helsinki
Henkilötiedot
Syntynyt	8. maaliskuuta 1917 Helsinki
Kuollut	8. maaliskuuta 1972 (55 vuotta) Helsinki
Ammatti	puoluesihteeri
Puoliso	Margit Hietamäki (1941−1971), Astrid Gartz (avoliitto, 1971−1972)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Väinö Olavi Leskinen (8. maaliskuuta 1917 Helsinki – 8. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuonina 1945–1948 ja 1951–1970 sekä ministerinä seitsemässä eri hallituksessa 1950–1970-luvuilla. Leskinen oli muun muassa sisäasiainministeri 1954–1955 ja ulkoasiainministeri 1970–1971. SDP:n tannerilaista oikeistosiipeä edustanut Leskinen oli aikakautensa merkittävimpiä suomalaisia sosialidemokraatteja, josta lopulta tuli puolueensa kärkipoliitikko. Hänen uraansa leimasivat SDP:n sisäinen kamppailu puheenjohtaja Emil Skogin kanssa sekä koko maan sisäpolitiikkaa värittänyt taistelu Urho Kekkosen valtapyrkimyksiä vastaan.

Leskinen lähti politiikkaan heti sotavuosien jälkeen, jolloin hän muodosti niin sanottujen asevelisosialistien kärkiryhmän yhdessä Aarre Simosen, Penna Tervon ja Unto Varjosen kanssa. Rintamamiehistä koostunut joukko loi puolueelleen linjan, jonka keskiössä oli kommunistien vastainen taistelu ja työväenliikkeen pitäminen sosialidemokraattien hallussa. SDP:n 1950-luvun hajannuksen aikana Leskisestä tuli enemmistöläisten johtohahmo. Häntä pidetäänkin pääsyyllisenä 1957 tapahtuneeseen puolueen hajoamiseen. Länsisuuntautuneen politiikkansa vuoksi Leskinen oli pitkään Neuvostoliiton epäsuosiossa, kunnes muutti näkemyksiään 1960-luvun puolivälissä. Samalla hän lähestyi aikaisemmin vastustamaansa presidentti Kekkosta ja nousi pian tämän luottomieheksi. Vuosikymmenen vaihteessa Leskisestä kaavailtiin jopa Kekkosen seuraajaa presidentin virkaan.

Karismaattista Leskistä luonnehdittiin rennoksi ja ennakkoluulottomaksi Stadin kundiksi. Kielitaitoisena supliikkimiehenä hän oli suosittu esiintyjä myös kansainvälisillä foorumeilla. Leskisen ongelmana oli runsas alkoholinkäyttö, joka johti muun muassa kahteen rattijuopumustuomioon. Hän jätti päivänpolitiikan viimeisen ministerinpestinsä päätyttyä ja kuoli vain muutamaa kuukautta myöhemmin äkilliseen sairaskohtaukseen.

Elämä

Nuoruusvuodet

Helsingin Alppiharjussa syntyneen Väinö Leskisen vanhemmat olivat kirvesmies Otto Jaakko Leskinen (1886–1959) ja Maria Lyydia Mustonen (1893–1953). Vanhemmat olivat kotoisin Leppävirralta. Keväällä 1918 perhe pakeni sisällissodan jälkiselvittelyjä Siuntion Böleen, jossa lapset kävivät ruotsinkielistä kansakoulua. Palattuaan Helsinkiin 1920-luvun lopussa he asettuivat Kruununhakaan. Leskinen kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta lyseosta 1937, jonka jälkeen hän aloitti oikeustieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Opiskeluvuosinaan hän lähti myös sosialidemokraattisen järjestötoimintaan.

Helsingin Työväen Uimareita edustanut Leskinen oli nuoruudessaan lahjakas kilpauimari. Vuonna 1937 hän voitti Antwerpenin työläisolympialaisissa 200 ja 400 metrin rintauinnit. Leskinen saavutti urallaan myös lukuisia TUL:n mestaruuksia.^lähde?

Sota-aika

Leskinen joutui talvisotaan kesken Reserviupseerikoulun. Välirauhan aikana hän liittyi maanpuolustukseen ja kommunisminvastaiseen taisteluun keskittyneeseen SDP:n puolueosasto Raivaajiin. Leskinen osallistui myös Suomen Aseveljien Liiton (SAL) perustavaan kokoukseen, jossa hänet valittiin yhdistyksen liittotoimikuntaan. Mustikkamaan uimarannan hengenpelastajana työskennelleen Leskisen tie politiikkaan aukesi TUL:n kautta, kun hänet kesällä 1940 kutsuttiin järjestön pääsihteeriksi. SDP:n sisällä Leskinen vastusti kiivaasti K. H. Wiikin ympärille ryhmittynyttä vasemmisto-oppositiota, joka teki yhteistyötä Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran kanssa.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Leskinen niitti mainetta Ässärykmentin komppanianpäällikkönä, mutta haavoittui jo elokuussa 1941. Kapteeniksi ylennetty Leskinen ei enään palannut rintamalle, vaan jatkoi työtään TUL:n pääsihteerinä. Vuoden 1943 alusta lähtien hän toimi SAL:n sihteerinä, kunnes järjestö kiellettiin sodan päätyttyä Valvontakomission vaatimuksesta.

Kansanedustajaksi ja ministeriksi

Marraskuun 1944 puoluekokouksessa asevelisosialistit junttasivat Unto Varjosen puoluesihteeriksi. Leskinen puolestaan valittiin hänen ehdotuksestaan järjestösihteeriksi heti seuraavassa puoluetoimikunnan kokouksessa. Vuonna 1945 Leskisestä tuli kansanedustaja. Kesällä 1946 pidetyssä ylimääräisessä puoluekokouksessa hän nousi puoluesihteeriksi Varjosen siirryttyä toisiin tehtäviin.

Huhtikuussa 1948 Leskinen oli osallisena Eurassa sattuneessa kuolonkolarissa. Hän oli kansanedustajakollegansa Walter Kuuselan kanssa osallistunut Porissa järjestettyyn piirikokoukseen, joka jatkui kostealla illanvietolla. Seuraavana päivänä he lähtivät edelleen päihtyneenä ajamaan Kuuselan luokse Honkilahdelle. Aluksi ratissa oli Leskinen, mutta auton suistuttua ojaan Kiukaisissa siirtyi Kuusela kuljettajan paikalle. Leskisen kuorsatessa takapenkillä Kuusela törmäsi Euran kirkonkylässä nuorisojoukkoon, jolloin 14-vuotias poika sai surmansa ja toinen loukkaantui vakavasti. Kommunistilehdet käyttivät tapausta hyväkseen ja hyökkäsivat sosialidemokraattien oikeistosiiven kimppuun. Esimerkiksi Satakunnan Työ kutsui heitä ”moraalittomiksi ja vastuuntunnottomiksi desperadoiksi”. Kuusela tuomittiin puoleksitoista vuodeksi ja Leskisen viideksi kuukaudeksi vankeuteen, jonka jälkeen molemmat luopuivat vapaaehtoisesti kaikista luottamustehtävistään, eivätkä myöskään lähteneet ehdolle kesän eduskuntavaaleihin. Leskinen kärsi kolarin jälkeen masennuksesta, mutta suoritettuaan tuomionsa Lohjan työsiirtolassa hän sai toimintakykynsä nopeasti takaisin ja palasi joulukuussa hoitamaan puoluesihteerin tehtäviään.

Vuoden 1950 presidentinvaaleissa Leskinen lähti näkyvästi Urho Kekkosen vastaiseen rintamaan. Heidän ulkopoliittiset kantansa olivat poikenneet toisistaan jo jatkosodan lopusta, jolloin Kekkonen liittyi rauhanoppositioon. Sodan jälkeen Kekkonen loi läheiset suhteet Neuvostoliittoon, kun taas sosialidemokraatit tiivistivät Leskisen johdolla yhteyksiään lännen veljespuolueisiin ja tiedustelupalveluihin. Vuonna 1950 Leskinen vietti kolme kuukautta Pohjois-Amerikassa hankkimalla SDP:lle rahoitusta kommunismin vastaiseen taisteluun. Hän tapasi muun muassa Yhdysvaltain kommunistisen puolueen entisen pääsihteerin Jay Lovestonen, josta oli tullut ammattiyhdistysliikkeessä vaikuttava antikommunisti.

Vuonna 1951 Leskinen palasi eduskuntaan ja hänet valittiin myös TUL:n puheenjohtajaksi. Marraskuussa 1952 Leskisestä tuli sosiaaliministeri Ralf Törngrenin siirtyessä ulkoministeriksi. Hallitus hajosi seuraavana kesänä, kun pääministeri Kekkonen ei päässyt Leskisen kanssa yhteisymmärrykseen maatalouden kustannuskriisistä. SDP ei lähtenyt Kekkoseen uuteen hallitukseen ja Tuomiojan virkamieshallituksen jälkeen keväällä 1954 Leskinen sai erävoiton Kekkosesta, kun tämän sijasta pääministeriksi nimitettiin Törngren. Kekkosesta tuli ulkoministeri Leskisen saadessa sisäministerin salkun. Leskinen yritti parannella SDP:n idänsuhteita samana kesänä TUL:n puheenjohtajana tekemänsä Moskovan matkan aikana. Puolueessa keskustelut leimattiin kuitenkin omavaltaisiksi ja jopa vaarallisiksi. Epäonnistumisensa jälkeen Leskinen päätti hyökätä Kekkosta vastaan entistä oikeistolaisemmalla politiikalla, mutta ei pystynyt syksyllä estämään Kekkosen valintaa pääministeriksi, kun Penna Tervo ja Emil Skog kääntyivät häntä vastaan. Leskinen jatkoi kuitenkin sisäministerinä.

Puoluehajaannus

Ulkoasiainministeri Väinö Leskinen saapuu New Yorkista vuonna 1971.

Sosialidemokraattisen liikkeen jakautuminen käynnistyi vuonna 1954 TUL:sta. Puheenjohtajavaalissa olivat vastakkain yhden valtakunnallisen urheiluliiton perustamista kannattanut Leskinen ja liiton itsenäisyyttä puolustanut Penna Tervo, joka sai taaksensa myös kommunistit. Leskisen mielestä sosialidemokraattien vähemmistö rikkoi päätöstä, jonka mukaan sisäisissä kiistoissa ei saanut turvautua kommunistien apuun. Erimielisyydet huipentuivat hänen eroonsa puheenjohtajan pallilta keväällä 1955.

”Leskisläiset” käänsivät puoluekoneistonsa avulla SDP:n kurssia oikeammalle, mikä johti erimielisyyksiin puheenjohtaja Skogin sekä ammattiyhdistyssiiven kanssa näiden kokiessa jäävänsä syrjään puolueen tosiasiallisesta johdosta. Riidat ulottuivat usealle alueelle kuten hallitusyhteistyöhön, maataloustuloon, talouspolitiikkaan ja ulkopolitiikkaan. Kesäkuussa 1955 pidetyssä puoluekokouksessa Leskinen onnistui säilyttämään puoluesihteerin paikkansa luvattuaan tukea Skogin uudelleenvalintaa. Jäätyään vähemmistöön puoluetoimikunnassa Leskinen erosi sisäasianministerin tehtävästään syyskuun lopussa. Leskisen kannattajat ryhtyivät puuhaamaan ylimääräistä puoluekokousta, joka saatiin lopulta koolle huhtikuussa 1957. Puheenjohtajavaaliin leskisläiset asettivat ehdokkaakseen vanhan sotaratsun Väinö Tannerin ja skogilaiset puolestaan toisen veteraanipoliitikon K.-A. Fagerholmin. Tanner voitti yhdellä äänellä, minkä seurauksena vähemmistö marssi ulos kokouksesta ja perusti myöhemmin oman puolueen TPSL:n. Jätettyään samalla puolusihteerin tehtävän Leskinen sai politiikan ulkopuolisen viran valtion omistaman matkatoimisto Arean toimitusjohtajana.

Länsisuuntautumisestaan huolimatta Leskinen piti yhteyttä myös Suomessa oleviin Neuvostoliiton edustajiin aina vuoteen 1957 saakka, jolloin suhteet katkesivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Tannerin puheenjohtajavalinnan seurauksena. Kesällä 1958 Leskinen nimitettiin sosiaaliministeriksi Fagerholmin hallituksen, johon Neuvostoliitto suhtautui alusta lähtien vihamielisesti. NKP:n pääsihteeri Nikita Hrushtshev viittasi hallitusta arvostelleessa puheessaan muun muassa Leskisen Länsi-Saksan vierailuun. ”Yöpakkashallituksen” kaaduttua jo tammikuussa Leskinen piti syynä Kekkosen ja Neuvostoliiton junailemaa salaliittoa. Vuonna 1960 Leskinen sai jälleen viiden kuukauden tuomion rattijuopumuksesta. Suorittaessaan rangaistustaan Maarianhaminan lentokenttätyömaalla hän jäi sivuun Kekkosen kaatamiseksi syntyneestä Honka-liitosta.

Paluu huipulle

”Hän antoi politiikalle kaikkensa ja politiikka otti häneltä kaiken.” —Jaakko Okker Leskisen muistokirjoituksessa Helsingin Sanomissa.

SDP:n jäätyä yöpakkashallituksen hajottua oppositioon Leskinen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon. Leskisen takinkäännöstä on kaksi teoriaa. Hannu Rautkallion mukaan taustalla oli Moskovasta tullut aloite, jolla sosialidemokraatit pyrittiin saamaan Kekkosen taakse vuoden 1968 presidentinvaaleihin. Juhani Suomi mukaan taas näkee Leskisen vetäneen johtopäätökset poliittisesta tulevaisuudestaan, jonka jälkeen hän päätti vaihtaa suuntaa. Leskinen lähestyi Neuvostoliittoa Paavo Aition, Arvo Korsimon ja Ville Pessin avulla. Hän kävi keskusteluja muun muassa lähetystöneuvos Viktor Stepanovin kanssa ja tapasi lopulta NKP:n keskuskomitean kansainvälisen osaston päällikön Boris Ponomarjovin. Leskinen tunnusti vanhat ”syntinsä” ja ilmoitti nyt kannattavansa vasemmistoyhteistyötä. Hän toi uuden linjansa julkisuuteen syksyllä 1965 pitämässään puheessaan ”On aika sotia ja aika sopia”. Puheen jälkeen Leskinen tapasi myös Kekkosen hyvässä hengessä.

Vuoden 1966 eduskuntavaalien alla Leskinen kannatti avoimesti Paasikiven–Kekkosen-linjaa sekä hallitusyhteistyötä kommunistien kanssa. SDP:n vaalivoiton jälkeen hänet kutsuttiin huhtikuun lopussa Moskovaan. Palattuaan ”Canossan matkaltaan” Leskinen osoitti uskollisuuttaan toimittamalla Kekkoselle muistion keskusteluistaan, joiden mukaan Suomeen oli muodostettava kansanrintamahallitus, Kekkonen oli asetettava SDP:n presidenttiehdokkaaksi ja puolueen ulkopoliittiset virheet oli tunnustettava. Muistio vuoti Ruotsin lehtien kautta julkisuuteen, minkä seurauksena moni Leskisen kannattaja ryhtyi pitämään häntä luopiona. Toukokuussa muodostettiin Rafael Paasion johtama kansanrintamahallitus, johon Leskistä ei kuitenkaan nimitetty.

Syksyn 1966 puoluekokouksessa Leskinen syrjäytettiin puoluetoimikunnasta hänen arvosteltuaan puheenjohtaja Paasiota passiviisuudesta puolueen idänsuhteiden luomisessa. Vuoden 1968 presidentinvaaleissa SDP asettui Kekkosen taakse, mutta menestys valitsijamiesvaaleissa jäi laihaksi. Vaalien jälkeen Leskinen ryhtyi haastamaan Paasiota, koska näki tämän esteenä ministerikelpoisuudelleen. Kun Paasio pakotettiin pääministerin salkun sijaan valitsemaan puolueen puheenjohtajuus avautui Leskiselle kauppa- ja betoniministerin salkku uudessa Koiviston hallituksessa. Ministerinä Leskinen edisti lukuisia teollistamishankkeita. Hänen johdollaan hankittiin myös neuvostoliittolaisia Sr1-sähkövetureita sekä Loviisan atomivoimala. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Leskinen putosi eduskunnasta, mutta hänet nimitettiin Kekkosen vaatimuksesta Teuvo Auran johtaman virkamieshallituksen ulkoministeriksi. Leskinen jatkoi myös heinäkuussa muodostetun Karjalaisen hallituksen ulkoministerinä puoluetovereidensa Paasion ja Fagerholmin vastustuksesta huolimatta. Leskisesta tuli Kekkosen luottomies, vaikka hänen holtiton alkoholinkäyttönsä ja Saksojen tunnustamisasiassa tapahtunut lipsahdus aiheuttivatkin kitkaa. Kansainvälisillä foorumeilla Leskinen lobbasi Max Jakobsonia ahkerasti YK:n pääsihteeriksi ja oli tärkeässä roolissa Ety-kokouksen hankkimisessa Helsinkiin.

Kommunistit ja Neuvostoliitto ryhtyivät 1970-luvun vaihteessa kaavailemaan Leskisestä presidentti Kekkosen seuraajaa tai jopa tämän syrjäyttäjää. Leskinen pohjusti asemiaan painottamalla edelleen vasemmistoyhteistyötä ja kansanrintamaa sekä lähestymällä radikaalia opiskelijaliikettä ja armeijaa. Neuvostoliiton uuden suurlähettilään Aleksei Beljakovin mukaan Leskisen presidenttiys olisi ”askel suomalaisen yhteiskunnan poikkeuksellisella tiellä sosialismiin”. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Leskinen pystynyt tai halunnut toteuttaa kaikkia Neuvostoliiton tavoitteita. Kaavailut kariutuivat lopullisesti, kun selvisi ettei Leskisellä ollut riittävää kannatusta SDP:n sisällä ja myös Kekkonen päätti samaan aikaan jatkokaudestaan.

Leskisen kerrottiin viimeisinä vuosinaan olleen kovien kokemustensa paaduttama, kyyninen ja väsynyt. Myös hänen terveytensä alkoi horjumaan. Leskisen poliittinen ura päättyi Ahti Karjalaisen johtaman hallituksen eroon lokakuussa 1971, jonka jälkeen hänet nimitettiin valtionyhtiö Outokummun sosiaalijohtajaksi. Samalla Leskinen vetäytyi syrjään pääkaupungin melskeestä hankkimalla perheelleen talon lapsuudenmaisemistaan Siuntion Kelan aseman tuntumasta. Viimeisinä kuukausinaan hänen terveydentilansa heikkeni entisestään. Maaliskuussa 1972 Leskinen kuoli sydänkohtaukseen 55-vuotispäivänään Helsingissä. Hän oli työpäivän päättyessä poistunut Outokummun pääkonttorista ja lähtenyt hiihtämään. Puoli kuuden aikaan Leskinen löydettiin kuolleena hiihtoladulta Lauttasaaressa. Hänet on haudattu perhehautaan Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon.

Luottamustoimet

Leskinen toimi presidentin valitsijamiehenä vuosina 1950, 1956, 1962 ja 1968. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1946–1960 ja 1965–1972. Leskinen toimi myös Suomen YK-valtuuskunnan puheenjohtajana 1970–1971 ja oli Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunnan jäsen 1956–1960. Hän oli sotilasarvolaan majuri.

Leskisellä oli lukuisia luottamustehtäviä eri järjestöissä ja organisaatioissa. Työväenliikkeessä hän oli muun muassa SDP:n puoluetoimikunnan jäsen 1946–1963, TUL:n puheenjohtaja 1951–1955, Sosialistisen Aikakauslehden päätoimittaja 1949–1960, Työväenlehdistön, Työväen Sanomalehtien Tietotoimiston ja Työväen Akatemian johtokuntien puheenjohtaja sekä Elannon hallintoneuvoston, Suomen Työväen Säästöpankin isännistön ja Suomen Sosialidemokraatin toimitusneuvoston jäsen. Leskinen oli myös Otanmäen, Nesteen ja Urheiluopistosäätiön hallintoneuvostojen sekä Aurinkomatkojen johtokunnan puheenjohtaja. Hän kuului muun muassa Vientitakuulaitoksen, Suomen Vientiluoton, Teollistamisrahaston, Vuorikemian ja Sampo-Tarmon hallintoneuvostoon, Stadion-säätiön edustajistoon, Suomen Olympiakomiteaan, Suomen Aseveljien Liiton liittotoimikuntaan, Reserviupseeriliiton hallitukseen sekä Suomen Rauhanpuolustajien keskustoimikuntaan.

Kunniamerkkejä

• Suomen Leijonan I lk:n komentajamerkki
• 3. lk:n Vapaudenristi
• 4. lk:n Vapaudenristi
• Suomen urheilun hopeinen ansioristi

Perhe

Väinö Leskisen ensimmäinen puoliso oli kilpauimari Margit Hietamäki, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1941−1971. Perheessä oli kolme lasta. Heidän poikansa oli kilpauimari Tapio Leskinen (1943–2023). Avioeron jälkeen Leskinen oli avoliitossa toimittaja Astrid Gartzin kanssa. Heillä oli yksi poika. Leskisen veli oli apulaiskaupunginjohtaja Aarne K. Leskinen.^lähde?

Teokset

• Asevelisosialismista kansanrintamaan : politiikkaa kolmella kymmenluvulla. Helsinki: Kirjayhtymä, 1967.

Kirjallisuutta

• Keskinen, Tuomas: Aika sotia – aika sopia : Väinö Leskinen 1917–1972. Helsinki: Tammi, 1978. ISBN 951-30-4454-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Väinö Leskinen Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Ahti Karjalainen

Suomen ulkoministeri 1970–1971

Seuraaja: Olavi J. Mattila

Edeltäjä: Unto Varjonen

Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri 1946–1957

Seuraaja: Kaarlo Pitsinki

Sosialidemokraattien kansanedustajat